Pistää vihaksi.

Pistää vihaksi. Tiedän ettei saisi, viha kun ei ole kovin rakentava tunne. Silti aina joku ja joskus sapettaa. Nyt lehdestä saatu tieto jonka mukaan joka toinen päivä
joku yli 65 vuotias maamme kansalainen päättää päivänsä oman käden kautta.
Hirveä tilastotieto, ainahan olemme kärkipäässä itsemurhatilastoissa keikkuneet, mutta sittenkin, mitä tuhlausta! Miksi ja miten mahdollista, kenen syy? Kilpailuyhteiskunnan, vastaisin minä. Nykysuomen jonka todellisuus alkaa kaikin tavoin olla kaukana paljon kehutun hyvinvointivaltion imagon kriteereistä.
Hyvinvointivaltiosta on tullut pahoinvointivaltio aivan liian monille. Kovenevassa
menossa yksilöt eivät kestä, eivät ainakaan yksin. Ja yksin täällä on hirveän moni
, erään tilaston mukaan 40 % maamme talouksista on yhden hengen talouksia. Jostakin sekin kertonee. Vaikkapa siitä että perheet eivät enää pysy koossa, eivät
sillä yhteinen aika on olematon käsite perheille. Tuo aika uhrataan markkinavoimille,
elintasokilpailulle, asunto- ym. lainojen maksuunsaamisen pyrkimyksille, ruuan hankintaan, kärjistäen se uhrataan työelämälle. Onnekkaiksi itsensä uskovat saavat
työtä vuosikymmeniksi. Saavat tehdä pätevöitymisensä myötä yhä lisää ja kiihtyvällä tahdilla aina siihen hetkeen kun tulevat hyödyttömiksi, eli vanhoiksi.
Eivät enää sovi yrityksen imagoon tai eivät tuota tarpeeksi. Prinikka rintaan läksiäisiksi ja eläkkeelle työn uuvuttamat jäsenet kolottaen ja mieli sekavana tie-
tämättä oikein mitä tehdä. Ja ellei keksi niin nopeaan tulee yksinäisyys.
Yhteiskuntien sivistystason eräänä mittarina pidetään sitä miten se huolehtii vähä-
osaisimmistaan . Suomi ei kovin hyvin huolehdi päätellen mielenterveys ongelmaisten määrästä. Yksinäisyys on iso osatekijä mielen ongelmiin. Aivan liian
moni vanhus joutuu kokemaan särkynsä yksin, toisinaan joku sukulainen saattaa
omaatuntoaan rauhoittaakseen poiketa, mutta todelliset välittäjät ovat vähissä,
heillä ei ole aikaa välittää. On kiire luoda omaa "menestystarinaa" joka sekin sitten
aikanaan päätynee nykyisten vanhusten tilanteeseen. Sitä vain emme ajattele kai-
ken suorittamisemme ja kiireidemme keskellä. Samoin yksin on liian moni koulusta
tyhjään kotiin palaava lapsi, "duuniorvoiksi" voisi kai heitä kutsua. Vanhemmat luo-
vat uraa tai pakosta pitkää päivää tehden yrittävät saada laina-/ruokarahaa kasaan. Yksinäisyys on liian monen lapsenkin seuralainen, lapsi kuitenkin osaa vielä
toivoa, ainakin useimmat. Yksinäinen ikäihminen sensijaan usein ei enää toivoa näe
, tietää että parempaa tuskin enää on odotettavissa, seurana säryt ja yksinäisyys
päivästä päivään. Vahva saa olla ellei mieli jossain vaiheessa ala järkkyä.
Miten sitten muuttaa tilanne? Muutoksen pitäisi tulla sillä emme kai loputtomiin
voi viestiä maailmalle alati synkkeneviä tilastoja pahoinvoinnista maassa. Entä
miten ja ketä tilannetta voisi korjata. He joilla valta on halutessaan voisivat ainakin
pyrkiä toimenpiteisiin takaisin aidoksi hyvinvointivaltioksi pyrittäessä. Voisivat
vaikkapa laskea mitä kustantaisi maamme lukuisien työttömien joukosta seuralaisten tai apuhenkilöiden palkkaaminen vanhusten "tukihenkilöiksi". Tuskin se
järin kalliiksi tulisi, osallistuvat työttömät muuttuisivat työtätekeviksi, vanhukset pärjäisivät aiempaa pidempään kotonaan, mielenterveys ongelmat uskoakseni vähe
nisivät jne. eli laskelmissa tulisi ottaa huomioon kaikki osatekijät, ne samat jotka sosiaalisen toiminnan kentässä laskelmia tehdessä yleensäkin huomioida tulisi.
Samoin työttömien joukosta varmasti löytyisi kelvollisia lapsenkaitsijoita duunior-
voille, ainakin luulen niin. Luulenpa myös ettei kansanedustajiamme moiset ajatukset paljon kiinnosta ja miksi kiinnostaisi, he kun ovat tämän pahoinvointiyhteiskunnan luultavasti ainoat aidosti hyväosaiset. Ei heillä ole tarvis
eikä halu muutokseen. Heille itsemurhakin lienee vain säästettyä eläkerahaa, siltä
ainakin vaikuttaa koskapa nykyisen kaltaiset tilastolukemat eivät tunnu heitä het-
kauttavan. osku.